SE ON OHI! Abikurssi, nimittäin! Tänään päästiin jo kahdeltatoista - eikä puoli yhdeltä, niin kuin lupailtiin - mutta ei kyllä paljoa haitannut!

Saatiin vielä hienosti todistukset muistoksi kurssista, jonka loppuminen oli syvä huokaus ja kumarrus. Vaikka kohtahan se ruotsin opiskelu alkaa uudestaan... Koulussa siis. Ja paniikki kasvaa päivä päivältä ("en osaa, en osaa, enenen!!"), kun kirjoitukset lähestyy. Välillä pitää ihan pakottaa itsensä unohtamaan mokoma yo-touhu, kun meinaa mennä järki. Uhh.

Olisi tyhmää sanoa, ettei kurssista olisi ollut hyötyä - varsinkin, kun siitä sai pulittaa sen 85 €... Ainakin tuli kerrattua asioita, vaikkei ne ehkä kaikki mieleen pysyvästi jäänytkään tältä viikolta. Kertaus on opintojen äiti!

　

Autokoulu

Ja autokouluhan jatkuu ja teoriakertoja on vielä 7/10 jäljellä. Tällä viikollahan teoriatunnit olivat maanantaina, tiistaina ja torstaina. Tästä eespäin saan mennä aina tiistaisin ja torstaisin sinne.

En voi muuten mitään sille, että repeilen ihan kympillä auto-opettajan jutuille! Ei ne kaikki PERIAATTEESSA ole hauskoja, mutta kuitenkin löydän niistä jotain hyvin huvittavaa. Ehkä se tapa, millä hän puhuu, on hauska. Ehkä. Ja kun minua huvittaa, muita ei.

Ensi viikolla aletaan sopia ajotunteja, IIIKS!

Pakko mainita, että autokoulun aloittaminen tuntuu taas lähentäneen minua ja Au pair -hommaa - useimmitenhan Au pairilta vaaditaan sitä ajokorttia! Korttia ei vielä ole - eikä varmaan vielä hetkeen tule -, mutta silti tuntuu, kuin olisi askeleen lähempänä jotain, jota kannattaa odottaa...

　

Poliisikoira Rex

Tänään oli Poliisikoira Rexissä ERITTÄIN surullinen jakso, kun Moser (Rexin omistaja) meni ja tapatti itsensä. Juu, kuulostaa itsemurhalta, muttei ollut. Herrajumala - se pelasti Rexin! Awww!

Tiesin jo etukäteen, että Moser kuolee ja yritin pitää tunteet kurissa, mutta ei onnistunut tällä(kään) kertaa. Itkuhan siinä tuli. Siskokin pillahti pelottavan kuuloisaan itkuun, ja äiti liittyi itkuduomme kuoroon, vaikkei edes katso ohjelmaa. Että näin meillä.

　

Cry and laugh x100000

Olenko muuten jo kertonut, että olen yliherkkä asioille? Jeps, se käsittää helposti itkuun pillahtamisen ja ylläkin todistetut naurukohtausepisodit.

Esimerkiksi elokuvien aikaan itken enemmän tai vähemmän. Jos leffassa on vähänkin jotain koskettavaa, alkaa kyyneleet virtaamaan. Tai joskus vain silmät sumenee. P.S. Rakastan sinua on yksi niistä leffoista kautta aikain, jolloin itkin ihan alusta loppuun (ja rakastuin samalla irkkuaksenttiin ja Gerald Butleriin - kirjotetaanko se noin?) ja tein sen perusvirheen, joka on paha moka tämmöiselle itkupillille; unohdin ottaa kunnon nipun nenäliinoja leffateatteriin, vaikka tiesin itkeväni, koska olin lukenut leffan juonen. Mukana oli näin ollen VAIN TALOUSPAPERIN YKSI ARKKI, mikä aiheutti sen, että olo oli varsin märkä koko ajan. Piti melkein puristella paperia välillä, että siihen pystyi taas niistämään. Leffan jälkeen olo oli tokkurainen x100000 ja silmät olivat punaiset ja ärtyneet. Olin ihan näkemisen arvoinen...

Toinen leffa, jonka aikana olin ihan sekaisin, oli joku intialainen romanttinen draama, joka tuli joskus ykköseltä. En enää muista millään nimeä, mutta olin Kuopiossa kummitädin luona yksin (hän oli töissä) ja leffa tuli aika myöhään, kesti johonkin yli yhteen asti yöhön. Silloin oli paperia, huh! Sillä jos ei olisi ollut... Noh, sanotaanko näin, että kummitäti olisi yllättynyt saapuessaan töistä aamulla kotiin (=lattia olisi tulvinut kyyneliä vähintäänkin...).

Tämä intialainen leffa kertoi rakkaustarinan tyypeistä, jotka eivät koskaan saaneet toisiaan. Tarina alkoi naisen ja miehen vielä ollessa lapsia ja halkoi heidän koko elämänsä. Se oli jotain niin sydäntäpuristavaa katsottavaa, että!