Suurin osa ihmisistä pitää rippikoulun käymistä yhtenä elämänsä taitekohdista. Itse muistan ripille pääsyni vain, koska ihmiset puhuvat siitä. Ystävät, sukulaiset, tyypit televisiossa...

Kuusi päivää kestäneeltä rippileiriltä muistan hämärästi tylsät tunnit, söpöt hevoset aitauksessa (ja meihin nihkeästi suhtautuneet heppatytöt), lauhkeat lampaat (joita kävin katsomassa useammin kuin heppoja), hyvän ruoan, aikaiset aamuherätykset ja viimeisen illan, kun pelasin ystäväni kanssa uunokorteilla käytävällä ja joimme siideriä (muut olivat menneet ulos leirinuotiolle).

Pidin myös rippileiristä päiväkirjaa. Jokaisen merkinnän kohdalla olin laskenut kotiinpääsypäiviä.

Itse konfirmaatiohan oli heti rippileirin jälkeen. Lauantai meni harjoituksissa ja sunnuntai sitten tosipaikan edessä. Siitä muistan vaikeasti ylleni laskeutuneen alban, ja sen, kuinka inhosin yli kaiken viinin karheaa makua ehtoollisella. Se oli ensimmäinen ehtoolliseni ja takuulla viimeinen myös.

Konfirmaation jälkeen menin kotiin, jossa oli perheeni lisäksi kummini. Odottelimme vieraita kaksi tuntia ja availin rauhassa rahakirjekuoria, joita ihmiset olivat lähettäneet. Ensimmäiset vieraat olivat naapuri ja hänen tyttärensä. Pian tuli äidin tuttava käymään. Mummoa ja ukkia ei kuulunut, vaikka he olivat lupautuneet käymään. Sen sijaan seko tätini tuli kuokkavieraaksi räpsimään minusta kuvia. Äiti hätisti hänet suhtkoht nopeasti pois.

Vielä en ole saanut mitään irti rippikoulun käymisestä. Odotan kyllä sitä päivää, kun (tai jos) pääsen kummiksi.

Tarkemmin ajatellen en inhoa rippikoulua. Säälittää vain isä, joka joutui ajeluttamaan minua vähän väliä kirkkoon tai seurakuntatalolle, kun emme ihan siinä vieressä asustaneet.