Minä en kuulu viittaajiin. Olen tunneilla mieluummin hiljaa, ja katselen pöydän pintaa, ja raapustelen johonkin vihkoon jotakin. Yritän vältellä opettajan katsetta, kun se kiertää ympäri huonetta ja pyrkii saamaan kontaktia johonkuhun, jolta voisi kysellä.

Mikäköhän siinä on? Että toiset viittaavat innokkaasti ja toiset eivät?

Aloitin pohtimalla ala-astetta. Siellähän ne viittaukset opetetaan. Olisiko minulta jäänyt joitain viittaustraumoja tuolta ajalta? Kappas vaan, olin oikeassa.

Olin pienenä villi ja vapaa, puhelias ja kyllähän minä ihan ala-asteen alussa kovasti viittailin. Mutta joskus kakkosluokan aikana eräälle viittaukselleni naurettiin. Hyvä on, kyllä minä ymmärrän, miksi kaikki nauroivat. Siis nyt ymmärrän, en silloin.

Trauma jätti jälkensä siis eräällä äidinkielen tunnilla kakkosluokalla. Opettaja kysyi läksyjä. Minä viittasin. Opettaja antoi minun vastata. En minä kyllä siihen kysymykseen vastannut. Ilmoitin ylpeänä: "Minä söin tänä aamuna puuroa!"

Ja tässähän vaiheessa kaikki luokkatoverini ja sijaisopettaja (!!) nauroivat yhteen ääneen ja minä yritin hymyillä, etteivät ihan pöhkäksi olisi luulleet. Pahalta se silti tuntui.

Opettaja virnisteli (tässä vaiheessa inhosin opettajaa entistä enemmän) ja sanoi, että "tuo ei liittynyt läksyyn". Pinnistelin silmien takana kihelmöiviä kyyneleitä piiloon.

Tilanteen jälkeen päätin, etten viittaa enää ikinä ollenkaan.

Rankkaa, eh? 8- vuotiaalle pikkutytölle kyllä. Uskoisin, että viittaamattomuuteni juontaa sieltä. Tosin kyllä minä nykyään joskus viittaan, jos olen täysin varma vastauksesta.