On pelottavaa nukkua yksin kerrostalossa. On se pelottavaa myös omakotitalossakin. Varsinkin, jos joutuu monta päivää nukkumaan. Yksin. Eikä se talo ole edes omasi, vaan kummitädin, joka sattuu olemaan Hawaijilla rakentamassa hiekkalinnoja auringon samalla paahtaessa ihoa ruskeaksi.

Niin. Kun on yksin, yhdessä kerrostalon asunnoista, keskellä kaupunkia. Kun on tottunut rauhaisaan elämään lähes keskellä maaseutua. Kiva ero.

Sitä alkaa kuulemaan omiaan. Ei uskalla laittaa silmiään kiinni, kun jännittää, tuliko joku ovesta (joka on btw, lukossa) hakkaamaan sinut säpäleiksi, vaikka mitään et ole tehnyt (paitsi jutellut sen mukavan naapurin sedän kanssa, että kohta tulee kevät, jeee!). Ulkona kulkee autoja sopivaan tahtiin. Vaikka sälekaihtimet ovat kiinni, sieltä jostain kurkkii iloinen katupylväs valoineen. Aaaargh!

Kun aamulla herää, on silmien alapuolella tummat rypyt. Silmätkin verestää. Joku zombi sieltä peilistä tuijottaa.

Eikä tähän auta tieto, että joskus joutuu maaseudun ihanasta kodista muuttamaan tulevaisuuden opiskelupaikkakunnalle, joka on mitä luultavimmin kaupungissa. Kai siihen tottuisi, vai mitä? Kaipa siihen tottuisi.